Solistista ja kapellimestarista
Sellisti Tuomas Lehto esiintyy aktiivisesti solistina ja kamarimuusikkona ympäri maailmaa ja häntä voi myös kuulla monilla festivaaleilla. Hän on Radion sinfoniaorkesterin soolosellisti, Uusi Helsinki -kvartetin sellisti, Total Cello Ensemblen jäsen sekä KuruFest-festivaalin taiteellinen johtaja. Tuomas Lehto aloitti sellonsoiton opinnot kolmevuotiaana opettajanaan Anja Maja. Vuonna 2000 opinnot jatkuivat Sibelius-Akatemiassa ensin Hannu Kiiskin ja myöhemmin Marko Ylösen ja Jan-Erik Gustafssonin oppilaana.
Vuonna 2007–2008 hän opiskeli Tukholmassa Torleif Thedéenin luokalla. Lehto on tehnyt radionauhoituksia Suomen Yleisradiolle ja levyttänyt ahkerasti solistina ja erilaisten yhtyeiden jäsenenä. Hän on myös kantaesittänyt useita teoksia, mm. Ville Matvejeffin sellokonserton Lappeenrannan kaupunginorkesterin kanssa. Kilpailumenestystä Tuomas Lehto on saavuttanut mm. Turun sellokilpailussa vuonna 2006.
Ari Rasilainen opiskeli orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa Jorma Panulan ja Berliinissä Arvid Jansonsin oppilaana. Rasilainen toimi Lappeenrannan kaupunginorkesterin johtajana vuosina 1985–1989. Vuodet 1989–1994 hän oli Tampereen kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana sekä vierailevana kapellimestarina. Tampereelta Rasilainen siirtyi Norjaan, jossa hän työskenteli Norjan radion orkesterin johtajana vuodet 1994–2002. Vuosina 1993–1997 hän toimi myös Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina.
Vuodet 2002–2011 Rasilainen oli Ludwigshafenissa Rheinland-Pfalzin filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina. Toukokuussa 2011 hänet nimitettiin Würzburgin musiikkikorkeakoulun orkesterin- ja kuoronjohtamisen professoriksi.
Vierailevana kapellimestarina Rasilainen on toiminut muun muassa Aalborgin sinfoniaorkesterissa vuodesta 2002 lähtien sekä Pori Sinfoniettassa vuosina 1999–2005. Lisäksi hän on vierailijana johtanut useita radio-orkestereita Saksassa mm. Berliinin, Stuttgartin, Leipzigin, Kölnin ja Hannoverin orkestereita.
Teoksista
Vuoteen 1892 mennessä Edward Elgar (1857-1934) ei ollut vielä saavuttanut julkista tunnustusta, jonka hän sai sitten viimein vuosikymmenen loppuun mennessä. Hänen sävellyksensä eivät menestyneet ja elättääkseen vaimoaan ja tytärtään, hän ansaitsi suurimman osan elannostaan johtamalla paikallisia musiikkiyhtyeitä ja opettamalla kotiseudullaan Worcestershiressä. Samalla hän hän jatkoi säveltämistä.
Serenadi oli ensimmäinen Elgarin sävellyksistä, josta hän tunnusti olevansa onnellinen. Teoksen esitti ensimmäisen kerran yksityisenä esityksenä vuonna 1892 Worcester Ladies Orchestral Class ja esityksen johti itse säveltäjä. Kustantaja kuitenkin torjui teoksen vastauksellaan säveltäjän kirjeeseen, että vaikka Serenadi oli erittäin hyvä, tämän tyypin musiikki ei käytännössä myy lainkaan. Mutta säveltäjä löysi pian uuden kustantajan vuonna 1893, joka ymmärsi teoksen merkityksen. Serenadi sai ensimmäisen julkisen esityksensä Antwerpenissä Belgiassa 21. heinäkuuta 1896 ja se esitettiin julkisesti Britanniassa vasta kolme vuotta myöhemmin vuonna 1899.
Sellokonsertto h-molli op. 104 on Antonín Dvořákin (1841-1904) viimeinen soolokonsertto. Hän sävelsi sen vuonna 1894 ystävälleen sellisti Hanuš Wihanille, mutta sen kantaesitti Lontoossa 19. maaliskuuta 1896 englantilainen sellisti Leo Stern Wihanin kuoltua vuonna 1895.
Hanuš Wihan oli pyytänyt sellokonserttoa jo pitkään, mutta Dvořák kieltäytyi aina sanoen, että sello oli hieno orkesteri-instrumentti mutta täysin riittämätön soolokonserttoon. Josef Michlin mukaan Dvořák piti keskirekisteristä, mutta valitti korkeasta “nenärekisteristä ja mumisevasta” bassosta. Kirjeessä ystävälleen Dvořák kirjoitti, että hän oli luultavasti eniten itse yllättynyt päätöksestään kirjoittaa sellokonsertto näistä pitkäaikaisista varauksista huolimatta.
Dvořák kirjoitti konserton ollessaan New Yorkissa kolmannella kaudellaan Kansallisen konservatorion johtajana. Vuonna 1894 yksi konservatorion opettajista, sellisti, säveltäjä Victor Herbert viimeisteli omaa sellokonserttoansa nro 2 e-molli op. 30. maaliskuussa alkavaan konserttisarjaan. Dvořák kuuli teoksesta ainakin kaksi esitystä ja inspiroitui toteuttamaan Wihanin pyynnön uudesta sellokonsertosta. Victor Herbert oli ollut soolosellsiti orkesterissa, joka oli kantaesittänyt Dvořákin 9. "Uuden maailman" -sinfonian 16. joulukuuta 1893. Herbertin soivin osa oli sellon keskirekisteri ja vieläpä sävellaji h-molli, mikä saattoi inspiroida Dvořákia kirjoittamaan konserttonsa nimenomaan tähän sävellajiin. Säveltäjä aloitti konserton säveltämisen 8. marraskuuta 1894 ja päätti sen 9. helmikuuta 1895. Konserttoa korjailtiin ja täydennettiin niin säveltäjän kuin sen esittäjien toimesta säveltäjän elinaikana ja sen jälkeen. Iain Farrington on tehnyt konsertosta kamariversion.
Joseph Haydnin (1732-1809) musiikkia leimaavat kekseliäisyys huumorista vakavuuteen ja kansanomaisesta tanssillisuudesta arvokkaaseen oppineisuuteen sekä usein sinfonioille lisänimiä antavat rohkeat kokeilut.
Sinfonia, Trauer, Suru, on tyypillistä Haydnia Sturm und Drang, Myrsky ja kiihko -kaudella: Ensimmäinen osa, joka on sonaattimuotoinen ja alkaa neljän sävelen motiivilla, joka soitetaan unisonona ja se esiintyy läpi osan. Lyhyen e -mollijakson jälkeen toinen teema G-duuri tulee esiin äkillisesti täydessä muodossaan. Kehittelyjaksossa kehitetään molempia teemoja, erityisesti toisen teeman ensimmäistä puoliskoa. Toisen teeman kehitys etenee hyvin intensiivisesti huipentuen ennen modulaatiota takaisin e-molliin. Ensimmäinen teema saa toistonsa täydessä muodossaan. Toinen teema toonikassa saa vain toistoa hetken, koska alun materiaa käytetään laajasti kehittelyssä. Sinfonia sai ensiesityksen vuonna 1772 ja säveltäjä itse toivoi, että hänen hautajaisissaan soitettaisiin sinfonian hidas osa.